Kartta ja todellisuus
Olen pitkään haaveillut erikoisesta erävaelluksesta. Se tehtäisiin ilman karttaa ja kompassia, lähtöpisteenä erämaan laita ja reittinä “niin pitkään kuin huvittaa sinne, mikä näyttää kiinnostavalta”. Parin viikon kuluttua voisi kaivaa rinkasta suunnistusvälineet, ellei maantietä olisi sitä ennen löytynyt.
Jokainen tieteellinen laki, jokainen tieteellinen periaate, jokainen kuvaus havainnon tuloksesta on tiivistelmä, josta jää pois yksityiskohtia, koska mitään ei pysty sanomaan tarkasti.
- Richard Feynman
Olen pitkään haaveillut erikoisesta erävaelluksesta. Se tehtäisiin ilman karttaa ja kompassia, lähtöpisteenä erämaan laita ja reittinä “niin pitkään kuin huvittaa sinne, mikä näyttää kiinnostavalta”. Parin viikon kuluttua voisi kaivaa rinkasta suunnistusvälineet, ellei maantietä olisi sitä ennen löytynyt.
Kyse ei ole mistään Dersu Uzala -fantasiasta tai extreme-haasteesta. Uskoisin, että tällainen vaellus toisi kulkijan vahvemmin kulkemaansa maisemaan, juuri siihen paikkaan jossa kulloinkin ollaan. Olennaista olisi kartattomuus; liikkuminen ilman jonkun toisen piirtämää kuvaa siitä, mitä taivaanrannan takana on. Eksymisen käsite menettäisi merkityksensä!
On mukavaa, että Lappi on niin tarkasti kartoitettu, että siellä pystyy liikkumaan ilman 1800-luvun naparetkikunnan infrastruktuuria. Mutta jotain menetetään tässä valmiina ostetussa kuvassa.
Kartan kanssa liikkumisessa piilee näet kiero ja vaikeasti vältettävä ansa. Vaeltaminen ei enää olekaan sitä, että liikutaan luonnossa kartan avulla. Siitä tulee helposti itsensä siirtämistä kartalla. Mikä onkaan luontevampaa kuin illan päätteeksi piirtää kartalle kuljettu reitti? Kilometrit lasketaan, saavutukset arvioidaan, huomisen urakka suunnitellaan. Kartasta tulee vaivihkaa todellisuus, ja maastosta kartan käyttöliittymä. Suunnistaja tuohtuu, kun pikkupuroa ei löydykään kartasta. Maailmassa on virhe!
Kun tunturin kupeessa välkkyy odottamaton lampi, on jokainen vaeltaja joskus manannut, “perhana, tuohan on ihan väärässä paikassa”. Kestää hetken, ennen kuin muistaa nauraa itselleen: Lompolo ja vaara ovat juuri siinä missä ovat.
Maailman kuvasta maailmankuvaksi
Sama ajatuksen ansa on vaarana muuallakin kuin eräpoluilla. Tieteellinen teoria X ennustaa luotettavasti ilmiön Y. Taideteoreettinen näkökulma A selittää uskottavasti teoksen B synnyn. Filosofian koulukunta Ö auttaa lähestymään peruskysymystä Å. Kaikki ne ovat kuitenkin vain ihmisen piirtämiä karttoja; jokainen niistä valottaa tiettyä osaa todellisuudesta. Vaeltaja voi tutkia topografista karttaa, geologista karttaa, sääkarttaa tai satelliittikuvaa. Kaikissa on hyödyllistä tietoa, mutta mikään niistä ei ole todellisuus, ei vaikka hullu topografi olisi ahkeroinut kartan mittakaavaan 1:1.
Maastokartan tavoin taiteellinen teoriakin ujuttautuu helposti syrjäyttämään todellisuuden. Kuka ei olisi joskus hämmentynyt teoksesta, jota ei pysty luokittelemaan mihinkään genreen? Teos – aivan kuten tunturilampi – ei ole “siellä missä pitäisi”.
Miten usein pyrimmekään muovaamaan maailmankuvamme vastaamaan huolella vaalittua lempiselitystämme? Mieltä hiertää hämärä tietoisuus siitä, että jokin ei täsmää, mutta virhe tuntuu olevan maailmassa, ei mallissa – ei vaikka arvaamattomat ihmiset kuinka tekisivät jotain muuta kuin “pitäisi”, kerran toisensa jälkeen.
Historiaa on helppo selittää, varsinkin jälkikäteen. Montako tuhatta palstakilometriä olemme käyttäneet kiistelyyn siitä, mikä taideteoria on se oikea, kuuluuko jokin teos tyylilajiin vai toiseen, tai “miksi” jokin ilmiö syntyi? Ilmentääkö tietty esiintyvän taiteen suuntaus post-kolonialistista länsimaisen kulttuurihegemonian kritiikkiä, vai pitäisikö sitä ennemmin tarkastella yksilön seksuaali-identiteettien monimuotoistumisen valossa?
Todellisuus on. Karttoihin taltioimme siitä sen, mitä voimme ja parhaaksi katsomme.
Oiva opas, kehno matkanjohtaja
Eivät kartat, teoriat ja filosofiat ole huono tai vältettävä asia. Niiden ansiosta pystymme hahmottamaan uusia käsitteitä, syventämään ymmärrystämme ja vaeltamaan Muotkatuntureilla.
Maailmankaikkeudessa tapahtuu joka nanosekunti, kaikkialla, juuri nyt (tai siis jo äsken), aivan jumalaton määrä erilaisia juttuja. Malli tai teoria, joka pystyisi kattavasti “selittämään” kaiken, mitä tapahtuu olisi yhtä monimutkainen kuin universumi itse. Jos epäilee todellisuuden perimmäistä selittämättömyyttä, ei tarvitse kuin kävellä lähimpään merenrantaan, valita metrin kaistale vettä kivikossa ja istua hetkeksi tarkkailemaan sen tapahtumia.
Tämän vuoksi haluaisin joskus suunnata tunturiin ilman karttaa, ilman jonkun muun laatimaa valmista mallia siitä, mitä “tuolla on”. Ehkä tämä veisi tietoisuuden luontevammin siihen, mitä oikeasti on, juuri nyt, juuri tässä, tämän kiven varjossa ja tuon tunturin rinteessä.
Taiteessakin on hyvä välillä taitella kartta reppuun ja yrittää nähdä ympäröivä maasto sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin sen piti teorian mukaan olla. Eikö tarkoitus kuitenkin ollut tutkia maailmaa kartan avulla, eikä toisin päin?
Artikkeli on ilmestynyt Tanssi-lehden numerossa 3/2010.