Legot ovat nerokas lelu. Jos legoista lähtee tosissaan kokoamaan jotain ilman valmiita piirustuksia, tarvitaan luovaa ajattelua kolmessa ulottuvuudessa ja kykyä ratkoa lennosta yllättäviä teknisiä pulmia. Käytettävissä on satakunta palikkaa ja parillinen määrä pyöriä, joten näistähän voi perheen taaperon toimeksiannon mukaan rakentaa vaikka… Ai kuuauton? Sir, yes Sir! Ja kun tekniikkageenejä perinyt taidefaija lähtee rakentamaan, niin tästähän ei tulekaan mikä tahansa kärry. Tämän pitää olla sellainen, että Legoukkojen Avaruusjärjestö voi olla ylpeä uusimmasta hankinnastaan.

Insinöörimäisyydestään huolimatta legorakentaminen on oudon taiteellista. Työ perustuu yhtä paljon jonkinlaiseen käden kautta tapahtuvaan luovaan ajatteluun kuin älylliseen visualisointiin. Voiko etulasi olla tässä? Ei, kuski ei näe sivuille. Jos lyhentäisi akseliväliä, niin ajoneuvo pärjäisi paremmin Kuun epätasaisessa maastossa. Paitsi, että sitten rengas osuu tikkaisiin, joita ei voi siirtää, koska ovi on jo tässä. Reunaehdot ruokkivat mielikuvitusta; jokainen vastaus synnyttää lisää kysymyksiä, jotka vievät työtä uuteen suuntaan.

Tunnin väsäämisen jälkeen auto on vihdoin valmis. Juniori hihkuu innosta. Mutta sitten alkavat heikkoudet paljastua kaamealla tavalla – aivan kuin ensimmäisessä näyttämöharjoituksessa. Kehnosti tuetut tutka-antennit lentelevät, kun ipana kaahaa ympäri sohvaa. Huuto tulee, kun kuskiukkoa ei saa ulos autosta.

Ei auta, rakenteita täytyy korjata; somisteeksi asetellut palikat löytävät hyödyllisempää käyttöä; muoto ja funktio sulautuvat vähän kerrallaan yhdeksi. Lopulta uusittu kuuauto on valmis, ja onnistunut se totisesti onkin. Jokainen yksityiskohta on parempi kuin olisi edes uskaltanut toivoa. Asiakas on riemuissaan.

Tallennusneuroosi iskee

Tässä vaiheessa päähän pimahtaa hassu aikuisten ajatusmalli. Tuntuu, että näin hieno auto pitäisi pistää talteen vaikka kirjahyllyyn. Mestariluomus pitäisi säilyttää jälkipolville… tai ainakin tekisi mieli ottaa muutama valokuva muistoksi. Sekin on aika kummallista, koska tarkemmin ajatellen eihän niillä mitään oikeasti tekisi.

Taaperolla ei ole tällaista säilömistarvetta. Kun mieleen ei ole juurtunut ajatusta asioiden pysyvyydestä, voi kävellä päin vaivalla rakennettua palikkalinnaa jos se on hauskaa. (Jostain syystä aikuisten ei ole kovin soveliasta tunnustaa tätä luovuuden luonnollista kääntöpuolta; sitä, että olisipa mukavaa, jos silloin tällöin vain pääsisi räjäyttämään jotakin.)

Artistinen säilytysvietti iskee joka kerta ihmeen voimakkaasti. Mutta vaikka tallettaisi kuuauton turvaan lasioven taakse, niin mitä sitten? Legorakentamisen koko olemus on luovuuden ja tuhon ikuinen kiertokulku. Se on hetken taidetta, jonka perimmäinen arvo ei ole säilyvyydessä, vaikka tuloksena olisikin “säilyttämisen arvoinen” teos. Tanssitaiteilijat painivat tämän problematiikan kanssa koko ikänsä; säveltäjillä on sentään partituurinsa.

Se on vain väliaikainen

Tuntuu imelältä uittaa tällaiseen pikku aiheeseen jokin syvämietteinen taidefilosofinen opetus, mutta menköön.

Tietenkin legojen suurin itseisarvo on siinä, että tehdään jotain hauskaa yhdessä lapsen kanssa. Mutta hieno palikkaluomus voi olla myös isille pieni sisäisen kasvun harjoitus. Ei vain siinä, mitä oppii rakentaessa (ja sitä on paljon) – vaan etenkin siinä, että osaa rusauttaa kättensä työn muruiksi kun sen aika koittaa.

Mikäli voi hyväksyä, että lego-mestariteoskin valmistuu vain tullakseen unohdetuksi, on pienen askeleen lähempänä sen ymmärtämistä, että elämän perustavin olemus on jatkuva muutos. Miten usein ahdistuksemme ja huolemme ovatkaan vain sitä, että haluaisimme asioiden pysyvän niin kuin ne ovat – tai olivat? On jotain perin oivaltavaa siinä taolaisessa ajatuksessa, että esineet ovat vain tavanomaista hitaampia tapahtumia. Mount Everestkin on matkalla Intian valtamereen.

Teos oli, teos meni. Ei se niin vakavaa ole; ensi viikolla harjoitellaan jo seuraavaa. Kuuauton palikat voivat huomenna olla jotain muuta yhdessä rakennettua, millä ei ole valmista nimeä ollenkaan. Tässä on legojen idea, ei siinä, miten täydellisen luomuksen niistä sai rakennettua henkilökohtaiseen museoonsa. Eikä meidän elämämmekään ole yhtä legoautoa kummempaa: Jotain hienoa ja ainutkertaista, joka oli hetken ja hajosi sitten takaisin atomeiksi.

Sitä paitsi eihän sitä kuuautoa ole pakko kokonaan romuttaa. Vaikka hyväksyisi muutoksen väistämättömyyden, mitä jos jättäisi hyvin toimineen keulan ja laittaisi takaosan uusiksi? Taiteilija saattaisi kutsua tätä tematiikan kehittelyksi teoksesta toiseen…

Artikkeli on ilmestynyt Meteli-lehden numerossa 4/2010.