Kuvittele maailma, jossa on vain kaksi ulottuvuutta. Tällaisessa maailmassa kaikilla esineillä ja olennoilla on vain pituus, leveys ja pinta-ala. Korkeuden tai tilavuuden käsitteitä ei ole olemassa. Lättämaailman asukeille todellisuus on taso. Miten mitään voisi olla olemassa todellisuuden ulkopuolella? Ajatuskin on absurdi.

Me tiedämme, että tällaisten lättäotusten maailmankuva olisi surkean rajoittunut. Onhan olemassa palloja, kuutioita, taloja ja tanssitaiteilijoita, jotka kaikki ovat olemassa tilassa.

Kaksiulotteisen maailman asukkaille yksinkertaisinkin avaruuskappale olisi käsittämätön ilmiö. Vierailulle piipahtava pallo ilmestyisi tyhjästä pisteeksi, kasvaisi ympyräksi ja hetken päästä pienenisi taas olemattomiin. Todellisuus on kolmiulotteinen. Eikö niin?

Miltä meidän maailmassamme näyttäisi asia, joka olisi olemassa useammassa kuin tutussa kolmessa ulottuvuudessamme?

Kysymysten jäljillä

Yllä kuvattu ajatusleikki ei ole omani, vaan E.A. Abbotin pienoisromaanista Flatland vuodelta 1884. Se on noussut mieleen seuratessani ajankohtaista ja, ah, niin ajatonta keskustelua taiteellisen laadun arvioinnista.

On vaikea olla eri mieltä siitä, että laatu pitäisi jotenkin ottaa huomioon taiteen rahoituspäätöksissä. On vaikea olla samaa mieltä siitä, miten tätä laatua pitäisi arvioida, ja vielä vaikeampi siitä, mitä se pohjimmiltaan on. Pahimmillaan ajatus yhtenäisistä, virallisista laatukriteereistä herättää mielleyhtymiä itäisen valtionaapurimme ei-niin-loistokkaasta poliittisesta menneisyydestä.

Tästä ei kuitenkaan tarvitse ahdistua, jos ongelman hahmottaa oikealla tavalla. Tuomo Railo on taannoisessa Liitos-lehden kolumnissaan asian jäljillä, kun hän kirjoittaa tanssiteoksen arvioimisesta erilaisten kysymyssarjojen avulla. Esimerkiksi: Avaako esitys katsojalle laajempaa fyysistä todellisuutta vai käsitteleekö se asioita, jotka pätevät vain tanssitaidekontekstissa? Askarruttaako esitys mielikuvitusta, tunteita ja ajattelua vai onko katsoja vain mykkä todistaja, ellei peräti harjoitussalin peili?

Ei pidä huolestua, jos on vaikea keksiä hyviä kysymyksiä taidelaadun arviointiin. Huolestua pitää, jos ne eivät ole keskenään ristiriitaisia.

Asteikon ulkopuolelle

Hahmotamme hirmuisen luontevasti maailmamme ilmiöt binäärisinä, vastakohtien vaihtoehtoina. Onko tämä teos hyvä vai ei? Olenko onnellinen? Rakastatko minua? No? Kyllä vai ei? Jossain vaiheessa kypsä aikuinen tajuaa, että asiat eivät olekaan mustavalkoisia. Se on askel oikeaan suuntaan, paitsi että totuus taitaa olla vielä paljon etäämpänä.

Väittelyssä siitä, mikä on hyvää taidetta ei ole kyse siitä, että emme vain ole keksineet tarpeeksi hyvää määritelmää tai mittaria laadulle. Siinä ei ole kyse siitäkään, että mustan ja valkoisen välissä on ääretön määrä harmaan sävyjä.

Kyse on paljon perustavammasta: Siitä, että asiat voivat olla todellisia, mutta olla olemassa useammassa ulottuvuudessa kuin pystymme hahmottamaan.

Hyvä vertailukohta tässä voisi olla moraali. Ihmisten moraalisissa peruskäsityksissä on löydettävissä kulttuurista riippumattomia yhteneväisyyksiä, mutta ne pakenevat määritelmiä, mikäli niitä yrittää kiteyttää aukottomiksi ja ristiriidattomiksi sääntökokoelmiksi. Moraali ja laatu (ynnä moni muu tosimaailman asia) eivät asetu nätisti edes harmaan sävyjen jatkumolle. Ne ovat moniulotteisia, vähintään kolmiulotteisia, monet luultavasti enemmänkin.

Koordinaatiston vangit

Kaikesta älyllisestä revittelystämme huolimatta me ihmiset emme ole Flatland-maailman olentoja kummempia. On kuin olisimme kaksiulotteisia lättäotuksia, joilla on käytössään ainoastaan tasogeometrian käsitteet. Ikävä kyllä elämme tietämättämme pallon pinnalla.

Pienissä mittauksissa kaikki sujuu hyvin, isommissa asteluvut eivät ikinä täsmää. Syytämme mittamiehiä ja vaadimme parempia astelevyjä. Pian joku toteaa, että alueen pinta-ala on vain opittu, kulttuurisidonnainen konventio. Joku toinen keksii, että kaikki pinta-alan määritelmät ovat yhtä hyviä, koska sitä ei kuitenkaan voi mitata tarkasti. Kolmas tulisielu julistaa, että mitään pinta-alaa ei ole olemassakaan.

Se ikiliikkuja, joka tätä laatukeskustelua pyörittää vuosisadasta toiseen on, että yritämme sulloa käsitteisiimme asioita, jotka eivät mahdu niihin, ja suutumme toisillemme kun emme onnistu. Laatu on moniulotteinen -  enkä tarkoita tätä pelkästään kielikuvana.

Epämääräistä hippihuuhaatako? Ei välttämättä. Kysykää kosmologilta, kuinka on mahdollista (ja se on), että maailmankaikkeutemme saattaa olla äärellinen mutta vailla reunoja. Siksi, että se kaareutuu, mutta ei niissä kolmessa tilaulottuvuudessa, joiden varaan olemme arkisen maailmankuvamme rakentaneet. Tällaisen seikan rinnalla yksi pikku tanssitaide tuntuu niin simppeliltä asialta, että voi vain huoahtaa helpotuksesta – laadunarvioinnin vaikeuksista huolimatta. Kaikki mitä pystymme mittaamaan ei ole kaikki mitä on.

Artikkeli on julkaistu Tanssi-lehden numerossa 1/2011.