Toukokuu 2009 – On yllättävää, että nykytanssi niin vahvasti karsastaa narratiivista kerrontaa – ovathan sen tehon ymmärtäneet luolamiehet ja mainosmiehetkin.
It is somewhat surprising that current trends in contemporary dance so strongly disassociate themselves from narrative storytelling. After all, the power of stories has been recognized from time immemorial, from cavemen to advertising copywriters.

Artikkeli on ilmestynyt Tanssi-lehden numerossa 2/2009.

Se tavallinen tarina

Säveltäjä Georges Dupontista on kiintoisa anekdootti. Kesällä 1944 tämä nykyoopperan parissa kunnostautunut musiikintekijä sai erikoisen ja vaikean toimeksiannon. Itse Führer oli tulossa Pariisiin nostattamaan asevoimiensa puolustustahtoa, ja Vichyn hallinnon käskettiin tilata nopeasti juhlahymni ranskalaiselta säveltäjältä vierailun kunniaksi.

Dupont nimettiin tehtävään, joka oli lähtökohdiltaan mahdoton. Mikäli hän kieltäytyisi, seurauksena olisi kyyditys “poliittiseen uudelleenkoulutukseen”. Pakoonkaan ei voinut lähteä, koska Dupontin veli oli kutsuttu Gestapon “vieraaksi” toimeksiannon valmistumiseen asti.

Mikäli taas säveltäjä toteuttaisi natsijohtajaa ylistävän propagandalaulun, joka esitettäisiin miljoonille ranskalaisille radiokuulijoille, olisi hän tuhoon tuomittu kotimaassaan. Liittoutuneiden joukot etenivät hyvää vauhtia kohti Pariisia, ja Dupontin maanmiehet teilaisivat hänet petturina heti kun miehittäjä poistuisi.

Sävellyksen luovuttamisen määräaika lähestyi, eikä Dupont ollut pinteessään saanut ainuttakaan nuottia paperille. Vaihtoehtoja näytti olevan vain yksi. Deadlinea edeltävänä yönä säveltäjä istui jo työpöytänsä ääressä revolveri käden ulottuvilla.

Ja sitten – aivan arvaamatta – Dupont sai oivalluksen. Hän keksi ratkaisun, oikean neronleimauksen, joka oli paitsi pelastava hänet, myös tekevä hänestä koko Ranskan kansansankarin. Hän tarttui mustekynäänsä ja kävi toimeen.

Mitä sitten tapahtui?

Tarinat ovat kummallisen koukuttavia. Kukapa ei olisi vaihtanut tv-kanavaa ja jäänyt katsomaan kehnoa elokuvaa keskeltä, vain nähdäkseen, miten se päättyy?

Hetkinen, mietitäänpä tätä. Puolikas elokuva vie aikaa keskimäärin tunnin. Vuorokaudessa olen hereillä 16 tuntia. Olen siis usein valmis käyttämään kuusi prosenttia yhden päivän elämästäni siihen, että seuraan loppuun tapahtumasarjan, jonka tiedän täysin fiktiiviseksi, jota en ollut suunnitellut katsovani, jolla ei ole mitään käytännön merkitystä elämälleni, ja jota en ole edes nähnyt alusta? – Vain saadakseni tietää, miten siinä käy! Hämmentävää mutta totta.

Tarinan voiman tuntevat myös mainostajat. Ärsyttipä tv-mainonta miten paljon tahansa, täytyy ainakin nostaa hattua tekijöiden kyvylle kertoa 15 tai 30 sekunnissa ymmärrettävä tarina, joka voi olla hauska, nokkela tai koskettavakin. Moniko teatteriesitys pystyy samaan tunnissa tai kahdessa?

Tarinoiden kiehtovuudelle on helppo keksiä selityksiä evoluutiopsykologian harrastelijan näkökulmasta. Varmasti ihmislajin hengissäpysymistä ja menestystä on edistänyt kiinnostus muiden kertomuksiin sekä taito välittää omia kokemuksiaan eteenpäin. (“Olipa muuten vähällä, etten aamulla joutunut sapelihammastiikerin kitaan. Käppäilin kaikessa rauhassa tuolla puronvarressa, kun...”). Sivilisaation kehittyessä tarinat ovat säilyttäneet asemansa keskeisenä keinona kulttuuriperinnön välittämiseen.

Juupas-eipäs

Elokuvan ja kirjallisuuden alalla tarinan valta-asema on niin itsestään selvä, että narratiivisuudesta poikkeaminen luokitellaan lähes automaattisesti poikkeavaksi tai vähintäänkin “kokeelliseksi” toiminnaksi. Tanssin, ja erityisesti nykytanssin suhde asiaan on monimutkaisempi. Vuosikymmenien varrella mieltymysheiluri on liikkunut rajusti suuntaan jos toiseenkin.

Tuntuu huvittavalta lukea modernin tanssin legendan Doris Humphreyn kirjasta The Art of Making Dances (1958) kohta, jossa hän nimeää yhdeksi aikalaiskoreografien suurimmista ongelmista sen, että nämä tarttuvat liian hanakasti mahtipontisen traagisiin kirjallisiin teemoihin. Humphreyn teos on yhä hyödyllistä perusluettavaa jokaiselle koreografille, mutta ainakaan tuo vitsaus ei tämän hetken nykytanssia tunnu enää pahemmin vaivaavan.

Totta kai tanssilla voi ja pitääkin välittää paljon muutakin kuin suoraa narratiivista tarinaa. 1950-luvun tanssidraamoista harva jaksaa enää säväyttää. Eikä ole mitään järkeä yrittää suoraan apinoida sellaisia ilmaisukeinoja, jotka pääsevät vahvimmilleen muissa taidemuodoissa. Doris Humphreyn sanoin: On aika vaikeaa ilmaista tanssin keinoin ajatus “tässä on anoppini”.

Tuntuu kuitenkin yllättävältä, että nykytanssi niin vahvasti karsastaa narratiivista kerrontaa – ovathan sen tehon ymmärtäneet luolamiehet ja mainosmiehetkin. On myös kiintoisaa, miten viitteellisetkin tapahtumakaaret tämän päivän nykyteoksissa riittävät jo keräämään ammattikatsojien kommentteja “tarinallisuudesta”. Suomen tanssikentällä ero muutaman vuosikymmenen takaisiin suuntauksiin on merkittävä. Teesit ja antiteesit seuraavat toisiaan.

Miltä nykytanssi mahtaa sitten näyttää 50 vuoden kuluttua? Onko jokin kerronnallisen tanssiteatterin renessanssi vallannut alan, ja onko kuuminta hottia tehdä Shakespearen näytelmistä repliikintarkkoja tanssitranskriptioita? Mistä sen tietää, onhan yllättävämpiäkin kehityskulkuja tapahtunut muutamassa vuosikymmenessä.

Entä mitä säveltäjä Dupontille kävi? En minä tiedä – keksi itse. Niin tarina kuin sen päähenkilökin ovat nimittäin mielikuvituksen tuotetta, silkkaa fiktiota, tätä juttua varten hatusta heitettyjä.

Mutta eivätkö saaneetkin huomiosi?