Syyskuu 2009 – Kun kaikki menee pieleen, voi edessä olla arvokas kasvun paikka – niin tekijälle kuin teoksellekin.
When everything goes wrong, one has to stop and re-evaluate the situation from a new angle. "Point Zero" can be a valuable learning experience if approached with the right attitude.

Nollahetki

"Experience is what you get when you didn't get what you wanted."
- Randy Pausch (1960–2008)

Taide on loistava opettaja. Se opettaa muun muassa sen, että juuri kun luulit kaiken olevan raiteillaan, tapahtuu yleensä jotain, joka saa kylmän hien niskaan ja onton tunteen vatsanpohjaan.

Pieni luu tanssijan jalkapöydässä napsahtaa poikki kolme päivää ennen ensi-iltaa. Muusikko ei ole toimintakunnossa. Täydelliseksi hiottu lopullinen versio tanssivideosta siirtyy kiintolevyn mukana bittien taivaaseen juuri kun alat varmuuskopioimaan sitä, ja DVD:n pitää olla postissa aamulla.

Selvällä suomenkielellä: Kusessa ollaan.

Umpikujat eivät aina ole näin vakavia, mutta yhteistä niille on täydellinen prosessin jumiutuminen: mikään ei etene ennen kuin tämä pieni tai iso ongelma on ratkaistu.

Tällainen "nollahetki" on kiehtova ja opettavainen tapahtuma, jos vain shokiltaan malttaa sen sellaisena nähdä. Se pyyhkii pöydän puhtaaksi, ja laittaa kokeneenkin tekijän aloittelijan kenkiin. Se pakottaa näkemään käsillä olevan työn uusista näkökulmista ja muistuttaa, että voimme vaikuttaa maailmaan, mutta emme hallita sitä.

Aiemminkin tällä palstalla mainitsemani Robert Pirsig on kirjoittanut osuvasti katkenneesta moottorikannen ruuvista (suom. omani):

Yleensä ruuvit ovat niin halpoja ja pieniä ja yksinkertaisia, että niitä ei pidä lainkaan tärkeinä... mutta huomaat, että tämä tietty ruuvi ei olekaan halpa, pieni eikä yhdentekevä. Juuri nyt sen arvo on täsmälleen sama kuin koko moottoripyörän jälleenmyyntihinta, koska moottoripyörä on itse asiassa arvoton kunnes saat ruuvin irrotettua. Kun ruuvin näkee tällä tavoin uudessa valossa, herää halu laajentaa tietämystään siitä.

Kun (ei jos) nollahetki koittaa, auttaa jos mielessä on muutama peukalosääntö:

1. Paniikkiin ei ole syytä

Happi tekee hyvää aivoille ja muullekin keholle. Varmin tapa sen nauttimiseksi on muistaa hengittää. Tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisu, koska on pakko.

2. Älä tee vielä mitään

Ellei vaadita sekunninnopeaa reagointia ihmisten, eläinten, omaisuuden tai näytöksen pelastamiseksi, paras toimintaohje on juuri tämä: Älä tee vielä mitään. Istu ahterillesi tarkastelemaan tilannetta, pyrkimättä ratkaisemaan sitä. Vedä rööki jos niistä välität, lähetä työryhmä kahvitauolle. Käy syömässä. Kertaa kohta 1.

Jos väistää paniikinomaisen "päättäväisyyden" houkutuksen, niin ylikierroksilla käyvät aivot kyllä kehittelevät joukon ratkaisuehdotuksia ja luokittelevat ne paremmuusjärjestykseen ennen kuin huomaatkaan.

3. Päästä irti

Tämä on vaikein ja kivuliain itseannetun kriisiavun vaihe. Se tarkoittaa, että pitää olla valmis luopumaan omaa työtään koskevista ennakkokäsityksistään. Et voi tietää, millainen teos on, ennen kuin se on valmis.

Jos nelihenkisen ensemblesi tanssija on loukkaantunut, ja kohtien 1 sekä 2 asianmukaisen soveltamisen jälkeen tiedät, että ei ole realistista harjoittaa ketään hänen tilalleen, ja että roolia ei voi tanssia tuolilla istuen, niin sinulla ei enää ole neljän hengen tanssiteosta. Sinulla on trio. Mitä nopeammin saat ajatusmallisi tämän uuden todellisuuden suuntaiseksi, sitä paremmat mahdollisuudet on vielä ehtiä hyvään lopputulokseen.

Sattuman armoilla?

Ikävien – ja onnekkaiden – sattumien roolista taiteellisessa työssä on paljon erilaisia näkemyksiä. Tiedän koreografeja ja ohjaajia, jotka suunnittelevat teoksensa jokaisen liikkeen etukäteen harjoitussalissa tai paperilla. Onnistuneen valmistusprosessin kriteeri on tällöin se, miten tarkasti suunnitelma realisoidaan tanssijoille tai näyttelijöille.

Totta kai pitää olla vahva visio lopputuloksesta, eikä sitä voi heivata roskiin ensimmäisten vastoinkäymisten kohdatessa. Kuitenkin orjallinen takertuminen omiin suunnitelmiin voi tehdä teoksen valmistamisesta mekaanista esiintyjien liikuttelua, josta puuttuu tunne siitä, että juuri tässä ja nyt ollaan luomassa jotain hienoa ja jännittävää. Puhumattakaan siitä, että lukemattomat ovat ne konseptit, jotka lentävät paperilla, mutta ontuvat näyttämöllä.

Kuinka usein jälkikäteen nähtynä parhaat ideat ovatkaan niitä, joista ensimmäinen ajatus oli "tuohan nyt on ihan järjetontä, eihän tuollaista voi...". Laitat väärän musiikin soimaan tanssikohtauksen taustalle. Naps. Noin vain, koko teos lähti aivan toiseen suuntaan, ja jos olet rehellinen itsellesi, niin tiedät, että vanhaan ei ole paluuta.

Eikö uuden teoksen synnyssä saisikin olla paljon salaperäistä ja yllätyksellistä? Teos löytää oman muotonsa, jos vain sen antaa tehdä niin. Ehkä "kolmen hengen kvartetti" toimii koreografiana paremmin kuin uskoisi. Vitsinä valittu musiikkikappale voi luoda juuri sen kohtauksen, josta koko teos muistetaan. Yötä myöten tehty tanssivideon “dogma-edit 2.0” saattaakin olla paljon toimivampi kuin alkuperäinen. Elämä on tylsää, jos ei voi välillä yllättyä oman työnsä lopputuloksesta.